Autourheiluharrastukseni

— kilpa-autoja ja katuautoja

10.12.1999

Toukokuussa 1951 olin ensi kertaa katsomassa auto- ja moottoripyöräkilpailua. Isäni oli vienyt minut Eläintarhanajoihin ollessani vasta 9-vuotias pojankoltiainen. Vaikutus oli välitön ja lähtemätön. Siitä lähtien vauhdin hurma on aina ollut oleellinen osa elämääni, eikä vain siksi että luin melkein puhki Henry Lindberghin suomenkielisen klassikon Vauhdin hurmaa heti sen ilmestyttyä 1950-luvun alussa.

Kaikki Eltsun ajot kävin katsomassa vuoteen 1963 asti (paitsi 1962, jolloin en saanut RUK:sta lomaa). Sitten lukemattomat jäärata-ajot, Keimolan ja Ahveniston ajot sekä 1980-luvun alusta lähtien Jyväskylän Suurajot ovat pitäneet "virran kytkettynä". Formula ykkösiä olen käynyt katsomassa 1967 Zandvoortissa, 1984 Nürburgringillä, 1989 Monacossa, 1991 Meksikossa ja 1994 Unkarissa.

Alkuvuosien suuria sankareitani olivat Curt Lincoln Suomessa ja Juan Manuel Fangio maailmalla. Niin on maailma yllätyksiä täynnä, että neljä vuosikymmentä myöhemmin sain kotonani ojentaa yhdessä Fred Geitelin ja Jussi Juurikkalan kanssa kirjoittamani kirjan Kuolemankurvasta Moukaripörssiin henkilökohtaisesti Curt Lincolnille ja yli 30:lle muulle Eltsun sankarille. Edellisenä vuonna 1992 taas olin ollut lähes kaksi viikkoa aamusta iltaan Juan Manuel Fangion tulkkina hänen vieraillessaan Ruotsissa ja Suomessa.

Heti saatuani ajokortin joulukuussa 1959 vietin monet monituiset pimeät illat ajamalla Simca Marlyllä (BE-3) Munkkiniemen rannassa Laajalahdella jäärataa kavereiden kanssa. Niiltä ajoilta selkäytimeen jäivät niin monasti myöhemmin hyödyksi olleet refleksit, jotka ovat pelastaneet monista pinteistä talviliukkailla.  

Keimolan moottorirataa piti käydä kokeilemassa, kun se valmistui 1966. Monien muiden harrastusten ja töiden paine johti siihen, että en koskaan ryhtynyt määrätietoisesti kilpailemaan autolla, vaikka monasti sormet olivat syyhynneet. Ontuva puolustus, mutta onpahan elämä ollut siltikin riittävän mielenkiintoista.


Kemorassa ensi kertaa Peugeot 205 Rallyellä.

Vuonna 1989 ystäväni ja oppi-isäni Jussi Juurikkala, jonka kanssa olin vuosia jakanut autoharrastuksen ja jonka monta autokirjaa olin kustantanut, houkutteli minut Tekniikan Maailman urheiluautotestiä tekemään Kemoran moottoriradalle Pohjanmaalle. Siellä tutustuin uuteen mielenkiintoiseen rataan, useisiin autoklassikkoihin ja kannukselaisiin Mäkelän veljeksiin. Kari Mäkelä on järjestänyt sittemmin useita ikimuistoisia autotapahtumia, jotka ovat jääneet pysyvästi mieleen, mm. kaksi kertaa mahdollisuuden ajaa oikealla formula ykkösellä Kemoran radalla.

Tuon Kemoran testin seurauksena hankin itselleni kaksi mainiota lelua; ensin Peugeot 205 Rallye 1,3:n, jonka kaksi kaksikurkkuista Weberiä murisevat miehekkäästi ja kiidättävät sittemmin rata-alustan saanutta autoa edelleenkin vauhdikkaasti erityisesti Ahveniston moottoriradalla, joka on Kemoran ohella varsinainen suosikkiratani. Toinen hankinta oli joitakin vuosia myöhemmin rättikattoinen brittisportti Reliant Scimitar SS1 1600 vuodelta 1987; se on harvinaisuus Suomessa (3 kpl kaikkiaan).

Alastaron radalla ajoin vuonna 1992 Porsche-klubin kilpailussa viidennestä lähtöruudusta toiselle kymmenelle nousseen osanottajajoukon toiseksi ja hävisin voittaneelle Timo Haloselle ja hänen 4-vetoiselle 911 Carreralleen vain pari autonmittaa.

Asfalttisprinttejä ajoin pääkaupunkiseudulla ja Ahvenistolla vuonna 1994 vaihtelevalla menestyksellä. Ikävä kyllä jouduin ajamaan vakiomoottorisella 1300-kuutioisella vakiovälityksin 2000-kuutioisten rallicross-autojen kanssa samassa sarjassa, joten motivaatio vähän kärsi. Mutta kyllähän autourheilijoilla aina selityksiä piisaa.

Vuonna 1995 voitin Alastarossa 4-veto-Peugeotillani oman lähtöni ollessani ajamassa rataleimaa.

Sittemmin aika on riittänyt vain 2-3 kertaa vuodessa Peugeot GTI-klubin rata-ajoihin Ahvenistolla, Alastarolla ja Kemorassa.

Ahvenistolla ja Alastarolla parhaat kierrosajat ovat olleet 1.40:n pinnassa Peugeot 205:llä slickseillä ja pari sekuntia 1.40:n alle vakiorenkaisella Porsche 928:lla. Olosuhteisiin nähden ihan tyydyttäviä aikoja. Kemoran kierrosennätykseni on vaatimattomasti 1.32 Surtees formula ykkösellä.

Keräsin tähän muutamia kiinnostavia valokuvia eräistä mieleenpainuneista moottoriurheilutapahtumistani.


 

 

Ylinnä vasemmalla: Peugeot 205 Rallye 1.3:llani Lommilan rallisprintin maalissa toukokuussa 1994. 

Ylinnä keskellä: Pääministeri Esko Aho kävi 1991 tutustumassa Kemoran moottorirataan kotiseudullaan ja sai kyytiä radalla. 

Ylinnä oikealla: Carl-Otto Bremerin Eltsun voittaja-Ferrarin (c/n 0568M) ratissa 1989. 

Yllä alarivissä oikealla:  Auton vaihdelaatikon sprinttivälitykset mahdollistavat erinomaisen kiihtyvyyden, joka sopii hienosti Ahveniston syheröosuudelle, mutta 140 km/h:iin jäävä huippunopeus mahdollistaa varikon ylämäkeen ajoon "viitosella, täysillä ja jarruttamatta". 

Yllä alarivissä vasemmalla: Peugeot 205 Rallyeni Ahveniston moottoriradan varikolla. 

Alla vasemmalla: Alastaron radalla 1992 lähtöruudukossa Porsche 928:lla. Tuloksena  toinen sija Porsche-klubin kisassa. Vieressä potretti Porschestani kotipihalla.


 


Yllä: Valmistautumassa ikimuistoiseen ensimmäiseen ajoon oikealla formula ykkösellä syyskuussa 1990. Silloin tiettävästi vasta noin tusinan verran suomalaisia oli ajanut F-ykköstä. Tämä Surtees TS19 on vuodelta 1976 ja sen ratissa oli aktiiviaikanaan mm. myöhempi maailmanmestari Alan Jones. Autossa on korvia hivelevän kauniisti ulvova 3-litrainen Cosworth V8, jonka teho on 500 hevosvoiman luokkaa. Auton paino on hieman yli 500 kiloa.


   

Ensi kertaa formula ykkösen ratissa! Kemora 25.9.1991.

 

 

Vasemmalla alla: Ensimmäistä kertaa Ferrarin ratissa, elokuussa 1989. Yksilö on Boanon korittama Ferrari 250 GT perinteisellä 3-litraisella Ferrarin V12:lla. Auto on edelleenkin Suomessa. Kuvauspaikka on Svartvikin kartano. 


 


Yllä oikealla: Ferrari 750 Monza c/n 0568M starttikokeessa Eläintarhan suoralla vuonna 1957. Auton kilpailunumero oli silloin 13 ja ratissa oli Erik "Ockelbo" Lundgren. Se on sama auto, jonka ratin takana istun ylemmässä kuvassa.
Yllä alimpana: Formula Fordilla Kemoran moottoriradalla. Tällä nimenomaisella yksilöllä sekä Jyrki Järvilehto että Mika Häkkinen ajoivat ensimmäiset formula-autojen mestaruutensa 1980-luvun puolivälissä.


Kuvia 5-kertaisen formula ykkösten maailmanmestarin Juan Manuel Fangion Ruotsin- ja Suomen-vierailulta toukokuussa 1992.  

Yksi kohokohtia oli tulkata Fangion ja rallilegenda Eric Carlssonin keskusteluja Saab-museossa Tröllhättanissa (yllä oikealla).

Alla: Juan Manuel Fangion lehdistötilaisuus hotelli Marskissa. Tulkkina kuuntelen tarkkaavaisena, kun maestro vastaa suomalaisten lehtimiesten kysymyksiin. Alla oikealla Fangio istuttamassa puuta kotini puutarhaan. Taustalla vasemmalta lukien Rafu Huhta, Argentiinan suurlähettiläs Nereo Melo Ferrer, Fangio, Fred Geitel ja JKT.


 

Alla: Fangiolle luovutettiin Kalastajatorpalla järjestetyssä tilaisuudessa AKK:n kultainen plaketti.


   

Yllä: Eltsun muistoajoissa äitienpäivänä 1992 Fangio kirjaili nimikirjoituksiaan mm. taiteilija Simo Riikosen vaimon puseron selkään. Vaimoni María Cristina seuraa aktia oikealla.

Elokuun lopulla 1993 valmistui Eläintarhanajon autokilpailuja käsittelevä kirjani, jonka kanssakirjoittajia olivat Fred Geitel ja Jussi Juurikkala. Julkistamistilaisuudessa kotonani Kirkkonummella oli paikalla yli 30 vanhaa Eltsun konkaria, mm. Curt Lincoln, Lars Finnilä, Väinö Miettinen, Timo Mäkinen, Holger Laine, Vilho Hollming, Uolevi Paavolainen, Max Johansson, Jouko Nordell, Ermei Kanninen, Olli Järvelin, K.G. Granberg, Pertti Aronen, Osmo Kalpala, Fred Geitel, Evert Saloranta, Martti Poskiparta, Seppo Rikkilä, Esko Lahti, Bengt Bergholm, Kauko Ranta, Arvo Karlsson, Kai Nuortila, Rafu Huhta sekä rouvat Seija Keinänen, Pirkko Bremer ja Aino Hietarinta.  


   

Yllä: Kirjan tekijät istumassa Yrjö Amberlan upeasti kunnostaman Curt Lincolnin entisen Cooper 500:n keulalla. Vasemmalta Fred Geitel, Jussi Juurikkala ja JKT.


   

            Yllä: Eltsun muistoja kerrataan; vasemmalta Seppo Rikkilä, Väinö Miettinen ja JKT.

Upeita autoja joilla olen ajanut

 

Ferrari 308 GTB kotipihallani (alla). Oikealta ohjattava lasikuitukorinen versio. Kolmelitrainen V8 murisee kihelmöivästi, Ferrarin väri on juuri oikea ja nostaa pulssia. Asfaltilla elementissään, vahinko vain että kaikkia ominaisuuksia ei ehtinyt kokeilemaan (1993). Vuonna 1998 pääsin ajamaan myös Ferrarin malleja 348, 355 Spider, 456GTA ja 550 Maranello Ahveniston moottoriradalla. Jo aikaisemmin olin ajanut 250 GT:llä (1989).


   

Porsche 928 S4. (Alla) Tämä auto oli minulla neljä vuotta. Kaupungissa ajaminen oli vaivalloista, kun auton ulottuvuuksia ei nähnyt tarkkaan ja jousitus oli kiveykselle liian kova. Mutta mikä matka-auto! Kun ensin oli päässyt vääntäytymään sisään tähän voimistelu- ja urheiluautoon, nahkapenkillä istui tosi mukavasti. Ilmastoidussa superautossa ei mikään matka tuntunut liian pitkältä. Ohitukset naurettavan helppoja, nollasta sataan hiukan yli 5 sekuntia. Yritin ajaa jopa talvella, mutta jäisellä tiellä aivan mahdoton pideltävä. Elämä olisi ollut liian jännittävää ... Radalla käyttäytyi yllättävän hillitysti. Ahvenisto tuntui liian ahtaalta, mutta jonnekin 1.38:n pintaan pääsi kohtuullisen helposti, samoin Alastarossa, minne 928 sopikin paljon paremmin. Sainpahan sillä yhden kakkossijan Porsche-klubin kilpailussa. Tämä yksilö oli muutoin maailmanmestari Timo Salosen omistuksessa alkuaan. (1990-1994)  


 

Aston Martin DB4 GT. (Alla) Klassinen brittisportti joka suhteessa. Miellyttävä mutta kovin 50-lukuinen ajettavaksi. Luistava kytkin esti nautinnollisen ajon. Moottorin ääni kerrassaan upea. Oikeanpuoleinen ohjaus oli aluksi outo, mutta siihenkin tottui varsin nopeasti. (1991).


   

Maseratit

(Alla) Peräti neljää erilaista Maseratia olen päässyt kokeilemaan. Vanhin on Maserati 3500GTI, ensimmäinen suoraruiskutuskoneinen Maserati-klassikko. Auto oli seissyt pari vuotta, joten sen ominaisuuksia ei voinut kunnolla kokeilla. Kellomainen käynti, italialainen ilme ja Maseratille tyypillinen hopeaväri. Ferrari 250 GT:n kilpailija, mutta nykyhinnoiltaan huomattavasti sitä halvempi. Ei yhtä tunnettu auto mutta aivan yhtä nautinnollinen ajettava. (1991).


   

Maserati 222 Spyder eli entinen Biturbo hieman modernisoituna rättikattoversiona. Unelma-auto. Ulkonäkö ei varsinaisesti sulava, mutta varmasti vaikuttava ja päitä kääntävä. Maserateista ei moni ymmärrä, sen sijaan kadun mieskin tuntee Ferrarin ainakin nimeltä. Suorituskykyinen silloin kun sitä ominaisuutta tarvitaan, mutta kesy kruisailuauto silloin kun niin haluaa. (1991)


   

Maserati 228. (Alla) Neliovinen Maserati, joka koeajolenkin aikana teki vaikutuksen toisaalta suorituskyvyltään ja toisaalta vähillä suhinoillaan. Edes ikkuna auki ei ajoviiman suhina ollut epämiellyttävän äänekäs. Upea ja makea edustusauto, joka ei herätä kuin asiantuntijoiden huomiota. (1991)

 

Maserati Merak. Näppärä sportti 1970-luvun lopulta. Taipuu ihan mukavasti moottoriradallakin, mutta ei selvästikään ole siellä aivan elementissään. Muistuttaa monessa suhteessa aikalaistaan Lamborghini Urracoa. Alkuperäinen Suomi-auto. (1992)  

Lamborghini Urraco 3000. (Yllä) Edellisen aikalainen. Sattumalta saman värinenkin kuin Merak. Sisustus jotenkin spartalaisempi kuin Merakissa, mutta aivan yhtä ripeästi liikkuva laite. Jos pitäisi valita Merakin ja Urracon väliltä, saattaa olla, että valitsisin Lamborghinin. Merakin jarrut olivat jotenkin oudot. Alkuperäinen Suomi-auto. (1992).

 


   


Morgan Plus Four. (Yllä) Peribrittiläinen rättikattoinen urheiluauto, jonka muodot eivät ole olennaisesti muuttuneet ainakaan puoleen vuosisataan. Tämä versio oli varustettu Triumph TR:n moottorilla. Siitä mukava moottori, että sen eräs versio oli käytössä Fergusonin traktoreissa, joten tietyt varaosat kuten männät ovat halvalla hankittavissa. Brittisportin pitää olla ruma, vetoinen, meluisa ja täysin hyödytön ollakseen aito. Morgan ei ole kuitenkaan ruma, mutta väliäkö sillä ... (1989).

Mercedes 300 SL "Lokinsiipi".  (Alla) Mersun maineikas putkirunkoinen urheiluauto oli 1950-luvun unelma-autoja. Hieno auto ja erinomaiset ajo-ominaisuudet, mutta jotenkin 50-lukuinen punainen V12 Ferrari sävähdyttää sittenkin enemmän. (1989).

        

Porsche 911 Carrera 4. Se Porschen malleista, josta eniten olen pitänyt. Ajokokemusta on kertynyt myös 911 Carreralla, 944:llä, 944 Turbolla ja 968:lla. 944 Turbo on punaisena eräänlainen "köyhän" miehen Ferrari, mutta Ferraria paljon käyttökelpoisempi arkiajokkina. Carrera 4:n kiihtyvyys on mykistävä, neliveto jakaa voiman juuri sopivasti joka kulmaan eikä sutiminen pilaa liikkeellelähtöä. Ajaminen on nautinnollista tarkkuudessaan, kaasulla ohjailu sujuu luontevasti ja auto huokuu (itse)varmuutta ja saksalaista laatua. (1994).

 

Auto- ja varsinkin autourheiluharrastus on ollut korvaamaton stressinpoistoaktiviteetti, vaikka mistään autourheilu-urasta ei voi puhua. Kelloa ja itseään vastaan ajaminen moottoriradalla ja suorituksen parantaminen vuosi vuodelta on kuitenkin haastavaa eikä auton käsittelytaidon harjaantuminen varmasti vahingoksi ole. Vahinko vain ettei enää ole jääratoja, missä voisi harjoitella vaarattomasti auton käyttäytymistä liukkaalla alustalla. 

Parasta autourheiluharrastuksessa on kuitenkin ollut se kymmenien ja kymmenien ystävien joukko, joka vuosien varrella on tullut tutuksi ja läheiseksi.

Siviiliautoni oli 1998-2001 Audi A4 Quattro 1,8 Turbo. Upea auto sekin vaikka ei ulkomuodoltaan juuri joukosta erotu! Kun vertasin sitä edelliseen käyttöautooni, joka oli Peugeot 405 Mi16 4x4, täytyy sanoa, että Peugeot oli miellyttävämpi ajaa. Hermostuin kuitenkin Mi16:n ajotietokoneen temppuihin, joten vaihto Audiin oli sikäli positiivinen. Audin jälkeen palasin taas Peugeotiin, sillä kertaa