Jyrki K. Talvitie

Latinalainen Amerikka!

Miksi?

Miten jouduin Latinalaisen Amerikan pauloihin? Muistan selvästi, miten kiinnostukseni Latinalaiseen Amerikkaan syntyi. Joskus 1940-luvun lopulla seurasin Viikkosanomien julkaisemaa sarjakuvaa, joka perustui Samuel Shellabargerin krjoittamaan kirjaan Kulta ja kuolema, joka kertoo Meksikon valloituksesta. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen mieleeni. Samoihin aikoihin muistelen pelanneeni silloisen Tehtaankadun kansakoulun luokkatoverini Ristomatti Ratian kotona - siinä samassa huoneistossa, missä Marimekko Oy oli jo syntynyt - lautapeliä, jonka aiheena oli Kolumbuksen matka Amerikkaan. Idut oli kylvetty.

Myöhemmin 1950- ja 1960-luvuilla harrastin DX-kuuntelijana Latinalaisen Amerikan radioasemien kuuntelua, minkä sivutuotteena tuli ensin portugalin ja sitten espanjan kielen alkeiden tuntemus sekä loputon kiinnostus latinalais-amerikkalaiseen musiikkiin. Kirjahyllyihini alkoi kertyä lattariaiheisia kirjoja ja lattariäänilevyjä.

Ensimmäisen matkani Latinalaiseen Amerikkaan tein vasta syksyllä 1972. Silloin minulla oli jo kaksi latinalaisamerikkalaista lankoa. Siihen ilmiöön minulla ei ollut kuitenkaan osaa eikä arpaa.

Lokakuun lopulla 1972 istuin Jukatanin paahtavan kuuman auringon alla Chichén Itzán Soturien temppelin päällä. Näkymä oli sittemmin niin tutuksi tullut: etualla Chac-Mool ja taustalla pyramidi, keskusaukio ja Jaguaarin temppeli. Tusinan verran turisteja vaelteli aukiolla, muutamat olivat kiivenneet pyramidin huipulle. Näköpiirin rajana oli matalaa, tiheää viidakkoa. Horisontti oli viivasuora. Ei laaksoa, ei kukkulaa ... Lintujen ja hyönteisten ääniä. Turistien huudahduksia. Keskipäivän aurinko helotti korkealla, pilvettömältä taivaalta. Oli kuuma. Olo oli juuri niin voipunut kuin tropiikin iltapäivän helteessä vain voi olla. Oli suorastaan pakko istahtaa huilaamaan, mutta ajatukset pyörivät mielessä sitäkin vinhempaa vauhtia.

Olin juuri tehnyt ensimmäisen kiertokäyntini tämän muinoin niin mahtavan mayakaupungin raunioilla oppaanani paikallinen mayanuorukainen. Vasta edellisenä iltana olin pelkästä päähänpistosta lentänyt Méxicosta Méridaan tietämättä paljonkaan Méridasta tai Jukatanin niemimaasta tai mayoista. Meksikolaisista ystävistäni kukaan ei ollut käynyt Jukatanilla eikä niin ollen myöskään voinut kertoa, mitä siellä kannattaisi käydä katsomassa. Méridan hotellissa ilmoittauduin sattumalta tarjolla olleelle retkelle Chichén Itzáan tietämättä oikeastaan miksi.

Noina vuosina matkailu Meksikoon oli paljon vähäisempää kuin nykyään; siitäkin suurin osa suuntautui Keski-Meksikoon ja Acapulcoon. Tutkimus- ja kulttuurimatkailu Jukatanille oli harvojen harrastus.

Muinaisen temppelin sijoilla istuessa ei ollut kovin vaikeata eläytyä siihen, millainen Chichén Itzá oli ollut loistonsa aikana. Rakennusten suorastaan mykistävä mahtavuus vei ajatukset siihen kansaan, joka lähes kaksi vuosituhatta sitten oli pystynyt suunnittelemaan, rakentamaan ja ylläpitämään sellaisia seremonia- ja asutuskeskuksia kuin tämä Pohjois-Jukatanin muinainen metropoli oli aikanaan. Eikä sellaisia ollut vain muutama, vaan Chichén Itzá oli yksi monista kymmenistä. Jo ensimmäinen käynti tutustutti minut heidän syvälliseen tähtitaivaan tuntemukseensa, merkilliseen viehtymykseensä ajanlaskuun ja silloin vielä selvittämättömään hieroglyfikirjoitukseensa. Lukemattomat kysymykset jäivät askarruttamaan mieltä. Päätin kotiin palattuani ryhtyä tutkimaan aihetta lisää.

Yritin mielessäni hahmottaa, millaisina ensin espanjalaiset valloittajat ja sitten vuosisatoja myöhemmin eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset seikkailijat, tutkimusmatkailijat ja lopulta koulutetut tutkijat olivat nähneet nämä rauniot ja mitä he olivat mielessään tunteneet. Väkisinkin mieleeni palasivat lapsuuden muistot lukuelämyksistä: isoäitini kahden veljen Yrjö Karilaan ja Tauno Karilaan kirjoittamat nuorten seikkailukirjat ja kirjat tutkimusmatkailijoista. Niitä olin pikkupoikana ahminut uudelleen ja uudelleen. Olikohan se pieni kipinä tutkimusmatkailuun peräisin sieltä ...

Maya-kulttuuri sai minut pysyvästi valtoihinsa ja se on ollut pontimena monille matkoilleni alueelle.

Myöhempi tiivis matkailu Latinalaisen Amerikan maissa ja sittemmin avioituminen latinalaisamerikkalaisen kanssa ovat tehneet espanjasta kotikieleni ja muutoinkin kiinnostuksen kohteen. Espanjan taito on myös suuresti helpottanut intiaanikulttuurien tutkimuksiani paikan päällä.

Luonnontieteiden opintoni eivät ole suinkaan jääneet vaille käyttöä, sillä mayakulttuurin tutkimus on mitä suurimmassa määrin poikkitieteellistä. Tuo pieni hyppäys tuntemattomaan siis muutti ratkaisevalla tavalla elämäni suuntaa, vaikka en sitä heti huomannutkaan. Meksiko, sen poikkeuksellisen värikäs historia ja etenkin sen alueella vaikuttaneet muinaiset intiaanikulttuurit saivat minut nopeasti valtoihinsa. Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana siteet Meksikoon ja yleensäkin Latinalaiseen Amerikkaan tiivistyivät. Myös Guatemala alkoi näytellä elämässäni tärkeätä osaa tultuani vuonna 1987 nimitetyksi maan kunniakonsuliksi Suomeen.

Kirjastoni jo entisestään täydet hyllyt rupesivat pullistelemaan nyt myös esikolumbiaanisia kulttuureita käsittelevästä kirjallisuudesta. Matkat Meksikoon ja Keski-Amerikkaan tihenivät. Tuli yhä enemmän tilaisuuksia käydä arkeologisissa kohteissa. Opastettavikseni tuli matkailijaryhmiä. Luentopyyntöjen määrä kasvoi tasaisesti.

Oppaana toimiminen on siitä kiitollista, että se pakottaa syventymään asioihin, hahmottamaan kehityskulkuja ja tiivistämään kerrottavan helposti sulatettavaan muotoon mielenkiintoisia yksityiskohtia kuitenkaan unohtamatta. Kymmenet luennot ja esitelmät eri yhteyksissä toimivat samanlaisina kiihokkeina. Olin jo varhain havainnut, että suomalaisilla on suuri kiinnostus vieraita maita ja muinaisia kulttuureita kohtaan. Mystiikkakin tuntuu viehättävän näinä aikoina. Keski-Amerikan viidakon ja sademetsän siimeksessä kehittynyt mayakulttuuri on monien suomalaistenkin mielissä sisältänyt niin paljon kiehtovia aineksia, että aiheesta luennoivalla on aina ollut kiitollinen ja laaja kuulijakunta.

Muinaisiin intiaanikulttuureihin mielestään vakavasti syventyneelle on ärsyttävää nähdä, miten jotkut helppoheikit sumuttavat kanssaihmisiään lapsellisilla taruillaan muka avaruusolentojen aikaansaamista rakennuksista tai muista ihmetöistä Amerikassa. Tällaiset yksinkertaiset selitysyritykset halventavat vakavaa tutkimustyötä ja jättävät kokonaan ottamatta huomioon amerikkalaisten muinaiskulttuurien tutkimuksen esille tuoman luonnollisen kehityskaaren, jonka selittämiseen ei tarvita mitään ihmetekoja. Hihasta vedetyt, näennäistieteelliseen kaapuun käärityt ihmeselitykset vähättelevät ihmisen älykkyyttä, luovuutta ja kyvykkyyttä yleensä ja muinaisamerikkalaisen saavutuksia erityisesti. Myös tämä ilmiö on saanut minut tarttumaan kynään.

Kirjankustantaja voi sallia itselleen ylellisyyden kustantaa kirjoja sellaisistakin aiheista, joita muut eivät vielä ole pitäneet riittävän tärkeinä kirjoja kirjoittaakseen tai kustantaakseen. Kirjoittamani Keski-Amerikan matkaoppaat ja maya-kulttuuria käsittelevät kirjat ovat kaikki menneet kaupaksi; jotkut jopa viimeistä kappaletta myöten. Tutkiessani mesoamerikkalaisia kulttuureja olen myötäelänyt sen murroksen, joka on tapahtunut mayojen vaiheita koskevassa tietämyksessämme. Moni aikaisempi perustotuus on osoittautunut vääräksi. Tiedon määräkin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä valtavasti. Aikaisemmin vain mykät rakennukset, veistokset, korkokuvat, maalaukset ja käyttöesineet ovat olleet todisteina menneestä loistosta. Nyt moni esine, taideteos ja rakennus on kuin ruvennut puhumaan, kun siihen piirrettyjä tai kaiverrettuja hieroglyfejä on saatu tulkittua.

Yksi Latinalaiseen Amerikkaan liittyvien projektieni kohokohdista oli vuonna 1997 avattu Tampereen taidemuseon näyttely Sulkakäärme ja jaguaarijumala, jonka järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ja pääneuvottelijana olin kolmen vuoden ajan ennen näyttelyn avaamista. Kirjanpitoni mukaan näyttelyn kokoamiseen tarvittiin 155 neuvottelua Guatemalassa ja Meksikossa melkein kolmen kuukauden aikana kolmella eri matkalla.

Samaan aikaan avatussa Didrichsenin taidemuseon Maya-näyttelyssä olin suunnilleen samanlaisessa tehtävässä. 

Oli suoranainen unelmien täyttymys saada Suomen maaperälle kaksi niin merkittävää näyttelyä, jotka kaiken lisäksi saivat mahtavan yleisömenestyksen. Didrichsenin taidemuseo rikkoi omat aikaisemmat yleisöennätyksensä.

Latinalaisen Amerikan tutkijoita ei Suomessa ole liialti, joskin viime vuosina harrastus on kiitettävästi lisääntynyt. Useimmat näistä tutkijoista ovat tulleet ennen pitkää tutuiksi, etenkin kun olen jo kauan ollut mukana Latinalaiseen Amerikkaan liittyvässä järjestötoiminnassa. Toimintani Iberialais-amerikkalaisen säätiön ja myöhemmin Suomen Madridin-instituutin perustamiseksi yhdessä kustantaja Erkki Reenpään ja professori Timo Riihon kanssa syntyneen ajatuksen pohjalta ja sittemmin säätiön asiamiehenä on tehnyt koko lusohispaanisesta maailmasta pysyvän harrastukseni kohteen.

Helmikuussa 2000 eräs tavoite tuli täyteen: käytyäni Kuubassa olin tullut käyneeksi kaikissa Amerikan espanjan- tai portugalinkielisissä maissa. Siihen tarvittiin 28 vuotta ja 35 matkaa.

Voi vain näin jälkikäteen ihmetellä, kuinka pienestä purosta on kasvanut vuolas virta, joka vie kerta kerran jälkeen aina vain kiinnostavampiin ympäristöihin.